Agiangstista toivonkipinään

Aloitettiin siis Pennyn kanssa AST:n treeniryhmässä lokakuun puolella. Saatiin ylimääräiseksi jäänyt paikka, eli siis seurassa ei olla jäseninä, vaan ainoastaan treeniryhmässä mukana. Meillä on sikäli haastava tilanne, että kaikki muut ryhmässä on aika reippaasti meitä edistyneempiä, ihan superhienoja koiria ja taitavia ohjaajia, ja sitten on minä ja Penny. Ohjaaja, joka on aivan kujalla ja koira, joka sinkoilee sinne tänne, menee lukkoon jos ohjaan väärin ja on kaikin puolin kiihtynyt. Tällä yhdistelmällä olin ensimmäisen agilitytunnin jälkeen aivan epätoivon partaalla. Meillä oli ensimmäisellä kerralla tuuraava agilityvalmentaja ja ensimmäistä kertaa hallissa. Penny päätti esittää parastaan ja mm. karkasi aidan pienestä raosta hallin toiselle puolelle viihdyttämään tokoa treenaavaa rottwaileria. Siinä vaiheessa mietin että minkä hiton takia raahaan itseni koko loppu vuoden Veikkolaan joka torstai ja maksan siitä lystistä itseni kipeäksi.

Toisissa treeneissä meillä oli oma ohjaaja, eli Anne Savioja. Näin hyvää ohjausta en ole aikaisemmin saanut. Joka tunti tulee mielettömiä ahaa-elämyksiä ja pikkuhiljaa tajuan, mistä kaikesta tässä on kyse. Anne räätälöi meille tosi kivoja harjoituksia ja Pennylle sopii tosi hyvin Annen ideat ja ehdotukset. Toisissa treeneissä Penny pysyi jo paremmin hanskassa, joskin hypyille hakeutumiset olivat sille haastavia. Etenkin kaaressa olevat hypyt ovat todella vaikeita. Mutta Pennyllä oli kivaa ja tehtävät tarpeeksi helppoja. Vähän pääsi lopussa väsähtämään liikaa. Note to self: Lyhyempiä pätkiä!!

Kolmannet treenit meillä oli eilen, ja nyt tuli pikkuhiljaa sellainen olo, että tässä on ehkä sittenkin järkeä. Annen sanoin: "Pennyn agilitymoottori on käynnistymässä". Nyt kun Pennyn fokus on pääosin tekemisessä ja minussa, minun pitäisi ruveta luottamaan siihen, että Penny pysyy lähituntumassa. Penny pitäisi saada nyt irtoamaan minusta aktiivisemmin ja hakeutumaan paremmin hypyille. Takaraivossa kuitenkin edelleen ne monet karkuteille lähtemiset ja ympäri kenttää viipottamiset, vaikea muuttaa omaa tapaa toimia. Onneksi Anne on sopivan tiukka ja sanoo minulle, kun teen väärin. Anne osaa kuitenkin sanoa asiat niin, että jää itselle tunnin jälkeen hyvä fiilis, tulee niitä onnistumisen kokemuksia. Kolmannen kerran harjoituksena oli keinu, takaakierto ja valssi. Pennylle oli vaikeaa tällä kertaa putki, en tiedä oliko syynä liian mutkalla oleva putki vai putken musta väri. Ehkä molemmat. Tai joku ihan muu. Putkitreeniä pitäisi päästä tekemään lisää. Eilisen treenin parasta antia oli ehdottomasti se, että Penny oli enemmän mukana kuin ikinä aikaisemmin. Tämä valoi minuun uskoa ja tsemppihenkeä. Note to self: Meillä on ihan oikeasti vasta 14 agilitytuntia ja parit omatoimitreenit takana, ei tätä lajia opi ilman jatkuvaa harjoittelua. Nyt pitäisi enää löytää omatoimitreenaamiselle aika, paikka ja rahaa...

Ja viimeinen note to self: Ensisijainen tavoite on pitää yhdessä kivaa Pennyn kanssa, parantaa meidän välistä yhteistyötä ja kontaktia!